Sitä ei voi kuvailla. Sanat eivät riitä.
"Paha", "kamala" ja "hirveä" eivät riitä kuvaamaan oloa.
Kun kaikki mitä rakastaa, kaikki mihin on tottunut, kaikki mikä merkitsee otetaan pois vasten tahtoa, mitä jää? Yksi helvetin rikkinäinen ihmisparka, jolla on kuori. Se kuori hymyilee ja nauraa muiden mukana, vaikka kuoren alla kuolema tekee hitaasti tuhojaan. Aina yksin ollessaan se kuori murtuu.
Se kuoren alla kuoleva ihmisparka tekisi mitä tahansa voidaaksen palata ajassa taaksepäin. Se ihmisparka olisi pystynyt parempaan. Sitä ei tiedä, mitä on, ennen kuin sen menettää. Eikä sitä osaa arvostaa samalla tavalla.
Ei pysty ymmärtämään, miten joku voi heittää kaiken hukkaan. Kaiken, mitä on yhdessä rakentanut. Kaiken sen jälkeen, mitä on käynyt läpi.
Jos pystyis edes nukkumaan, että pääsisi itseään karkuun. Jotta muistot eivät viiltelisi kuorta rikki. Kyyneleet haperruttaa kuoren ja se pehmiää ja tuska pääsee ulos. Mutta mikään kyynelten määrä ei riitä, huutaminen eikä hakkaaminen auta. Katkeruus eikä viha auta.
Kamalinta on tieto. Tieto, että tärkein ihminen lakkaa välittämästä ja itsestä tulee merkityksetön hänelle. Henkilö menneessä, yksi eksä lisää, jota vihata.
Ja silti sitä on pakko jatkaa elämää, vaikka ei halua.
Crying my eyes off doesn't help and doesn't make me feel any better.
Still doing it.
Taidan olla koko ajan henkisesti kuollut. Tai ainakin jossain henkisessä kiirastulessa.
Ajatus ei kulje ja keskittyminen on vaikeaa.
Tekee mieli vain nukkua.
Ahdistaa.
Tieto lisää tuskaa, mutta epätietoisuus tappaa. Joskus olisi ehkä parempi olla täydellisen tietämätön mistään kuin satuttaa itseään. Vaikka toisaalta minun ei pitäisi tietää, että rakastamani ihminen on puhunut minusta pahaa, niin hänen ei olisi koskaan pitänyt tehdä niin.
Aina minä minä minä minä. Syy kaikkeen. Minä minä minä!!
En jaksaaaaaaaaaaaaaaaaaaa.
Yhdessä tai erikseen, kumpikaan ei ole hyvä.
Pää halkeaa ja sekoan.
Erittäin järkevä ja jäsennelty postaus.
