Rakkaus sokeuttaa.

Poikaystäväni valehtelee minulle. Ilmekään ei värähdä ja ääni normaali. Vaikka tuijottaisin vihaisesti (osaan tehdä myös niin), hän pysyy täysin normaalina. Sitähän ajattelee, että hän puhuu totta. Itselläni on vain parempaa tietoa.

Tänään, kun hän valehteli - ei mistään isosta asiasta - mutta kuitenkin, teki niin mieli sanoa, että voi kultarakas, minä tiedän totuuden.

Mutta huomaan itse ajattelevani aina meidän hyviä hetkiä ja hänen hyviä puolia. Enkä voisi päästää ikinä irti hänestä. Tiedän viat, tiedän tulleeni kohdelluksi väärin, tiedän ansaitsevani parempaa. Mutta rakkaus saa katsomaan minut asiat sormien lävitse. Esimerkiksi kukaanhan ei siedä naistenhakkausta. Tai jokut hölmöt naiset kyllä, joihin minäkin kuulun. Koska luulen, että vaikka poikaystäväni löisi minua, antaisin silti anteeksi.

Saattaa olla, että annan liian helposti anteeksi, alistun liian helposti. Mutta tänään hän lupasi muuttua, olla vähemmän itsekäs ja kusipää, ajatella enemmän minua ja minun tunteitani...

Fuck it all, fuck this world!

Minulle aina sanotaan, että minä olen hallitseva ja määräilevä. Mitä se sitten on, kun en enää itse saisi päättää, mitä päivitän tilaani Facebookiin?

En saisi kuulemma poikaystäväni mielestä laittaa lyriikoita sinne, ellen tarkoita niillä jotain. Koska minun pitää ajatella, mitä muut ajattelevat minun tilapäivityksestä. Ihan kuin minua voisi vähempää kiinnostaa, mitä muut ajattelevat! Ja jos jotakuta kiinnostaa, mitä tilapäivitykseni tarkoittaa, niin sitten tulee vain kysymään! Että voi hermot taas mennä!

En taaskaan tiedä, miten pärjään. Poikaystäväni meni juhlimaan perjantaina baariin synttäreitään. Olin murehtinut koko baarireissua jo viikkoja etukäteen, vielä perjantai-iltanakin. Vaikka hän lupasi tulla kotiin juuri silloin, kun minä häntä haen. No, menin illalla ystävälleni, eikä tuntunutkaan niin kamalalta, että hän oli siellä baarissa. Hän ei ollut pahasti humalassa, kun hain häntä eikä hän ollut myöhään.
Mutta nyt kun hän on lähdössä ensi perjantaina uudestaan, ajatus tuntuu maailman kaatavalta.

En pärjää tämä omistavuuden kanssa. Aivan kuin tästä ei tulisi mitään.

It's gonna be amazing!

Muistan, kuinka joulukuun lopulla minulle varattiin kielimatka Lontooseen.
Joka ei sitten toteutunutkaan (muistan myös sen karvaan pettymyksen).
No, tilallehan tuli siis Malta ja nyt lähtöön on enää kaksi viikkoa! Aivan uskomatonta. Vajaa viisi kuukautta on kulunut niin nopeasti. Silloin tuntui, että reissuun on vaikka kuinka aikaa ja nyt tulee valmisteluissa kiire!

Tänään kävin ostamassa hieman kesävaatteita. Sain tänään myös tietää isäntäperheeni tiedot. Asun Maria Pia -nimisen naisen kanssa. Hän asuu Pembrokessa, muutaman kilometrin(?) päässä St. Julian'sista, missä kielimatka järjestetään. Laitoin hänelle juuri sähköpostia. Ajattelin, että on ehkä kohteliasta olla etukäteen yhteydessä. En tiedä, onko sillä sitten kuitenkaan mitään merkitystä.

Alkaa jo hieman olemaan matkakuumetta ja -jännitystä!

Life is full of choices

Riitelimme viime suununtaina poikaystäväni kanssa kunnolla ja totesin sitten, että nyt riittää. En jaksa enää. Kuitenkin heti kaduin sitä, laitoin viestiä, että voidaanko vielä jutella huomenna. Kerroin tarvitsevani miettimisaikaa. No, koitin saada ajatuksiani muualle lukemalla kirjaa. Ja siinä kirjaa lukiessani tajusin (luulin ainakin tajunneeni), että hänen kanssaanhan minä haluan olla. Soitin sitten, että voitaisiinko jutella ja sopia tämä juttu ja niin edelleen.

Pitkän keskustelun jälkeen juttu selvisi molempien eduksi(?). Päätimme jatkaa yhdessä.
Mutta enää en ole varma, teinkö sittenkään oikean päätöksen.

Olisiko minun pitänyt miettiä kauemmin? Etten olisi soittanut heti ensimmäisen ikävänpuuskan koittaessa. Vaan olisin päivän, kaksi pohtinut, haluanko todella vielä olla hänen kanssaan.

Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Onhan sitä ennenkin erottu ja jääty henkiin ja elämä on alkanut alusta. Olen koittanut miettiä, millaista elämäni olisi ja tulisi olemaan, jos olisimme eronneet.
En tiedä, olisinko ehkä nauttinutkin vapaudesta suruajan jälkeen?

Love is a flame that can't be tamed

Kymmenen kuukautta tuntuu pitkältä ajalta. En ole aikaisemmin seurustellut näin pitkään. Nyt olen ehtinyt kokea yhden ihmisen kanssa (loppu)kesän, syksyn, talven ja kevään. Synttärit, joulun, uuden vuoden, hiihtoloman, pääsiäisen, vapun... Kohta päättäritkin ja juhannuksen. Olen kokenut monet onnen hetket, mutta riitojakin on ollut ja erotakin olemme meinanneet varmaan jo kymmenen kertaa.

Vaikka voin olla täysin oma itseni tässä suhteessa ja ainakin luulen tuntevani poikaystäväni lähes läpikotaisin, luottamus ei kehity samaa tahtia. Ja meidän tilanteessa minulla ei pitäisi olla syytä olla mustasukkainen, toisin kuin ehkä poikaystävälläni.

Kuitenkin tänään luettuani poikaystäväni Facebook-viestejä, tunsin voimakkaan mustasukkaisuuden piston sydämessäni. Laskeskelin hänellä olevan kolme sellaista hyvää ystävätyttöä, joille hän aina valittaa minusta. Ei tuntunut tänäänkään mukavalta lukea, kuinka eräälle ystävälleen hän kirosi ja syytteli minua. Varsinkin kun siihen asiaan en edes oikeasti ollut syyllinen.
Ärsyttää, että hän muille tyttökavereilleen valittaa minusta ja saa minut näyttämään huonolta tyttöystävältä. Olenhan minä sitä, mutta on minussa hyviäkin puolia.

Toisaalta, en saisi olla itse mustasukkainen, kun unelmoin salaisesta ihastuksestani tänään päivällä. Unelmissani hän tulisi käymään meillä kahvilla, suutelisi minua ensin varovasti, suutelisi lisää ja alkaisi avaamaan paidan nappeja... Siitä voikin varmaan päätellä lopun. Sitten me päättäisimme olla vain kavereita, jotka silloin tällöin pitäisivät hauskaa...

Ehkä lakkaan ajattelemasta muita naisia niin kauan kuin itse haaveilen toisesta. Mutta eikö pettämiseen liittyvät ajatukset kerrokin suhteen laadusta...

Happiness is a strange word

Mitä minulle kuuluu?
Yleensä vastaukseni on "ihan hyvää". Suurimmalle osalle ainakin. Joillekin todella läheisille ihmisille saatan kertoa, jos jokin on huonosti tai siis sen, mitä oikeasti kuuluu.

Ääniä.

Jos joku ulkopuolinen tarkkailisi elämääni, hän luultavasti näkisi sen hyvänä. Minulla on hyvä koti, perhe, lemmikkejä, poikaystävä, koulu sujuu ja kavereita.
Voiko siis olla onneton ulkoisista hyvistä tekijöistä huolimatta? Ja onko valittaminen ja huono olo väärin, jos ulkoisesti menee hyvin?

Pääni sisälle kurkistaessa tämä ulkopuolinen henkilö saattaisi huomata, että ulkokuori hämää ja onnellisuusmittarit eivät pidä paikkaansa.
Mikään ei ole virallisesti huonosti, mutta silti ei ole hyvä olla. Oloni on levoton, stressaantunut ja ajatukset ovat sekaisin ja ylikierroksilla. Osa tunteista on kadonnut.

En sanoisi olevani onnellinen.

"I'm sick of crying
Tired to trying
Yeah, I'm smiling
but inside I'm dying"

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin.
Kolme viikkoa kielimatkaan, 2½ loman alkuun ja viikko koeviikkoon.
Stressaa jo nyt.

Mikä on oma paras?

Ensin minusta tuntuu, että enää en halua.
Seuraavana päivänä minun on ikävä, tahdon rakkaan kainaloon turvaan.
Haluan tuntea oloni rakastetuksi.

Samana päivänä illalla, juuri ennen nukkumaan menoa, mieleni kuitenkin vaeltaa kaukana, jossain muualla.
Toisessa kaupungissa, toisessa maassa, toisessa ihmisessä.
Voiko mielessään pettää?

Kuinka voi päättää, että enää ei rakasta jotakuta toista? Ei rakkaudessa ole on/off-nappulaa.
Miten voi jatkaa elämää enää ikinä normaalisti eteenpäin, jos antaa pois toisen puolen sydämestään?
En tiedä, mikä on oikein. En tiedä, mitä haluan.

Kumpi on pahempi: jättää ovella vai jättää tekstarilla?
Kumpi on parempi: olla syyllinen ja onnellinen vai olla vapaa ja onneton?
Voiko elämä alkaa alusta ja voiko elämää olla maailmanlopun jälkeen?

Onko mahdollista pelastautua maailmanlopulta?

Voiko rakkaus loppua?

On jotenkin hyvin ontto olo. Enää ei tee mieli viettää niin paljon aikaa poikaystäväni kanssa. Ei tunnu niin pahalta olla erossa ja tänäänkin oli sellainen olo, että hän oli meillä liian pitkään.
Läheisyys ei tunnu enää samalta. Häntä katsellessa ei tule sitä fiilistä, että tuon kanssa tahdon viettää loppuelämäni. Myöskään suudelmat yms. ei enää tee perhosia vatsaan.

Kaipaan kyllä vielä läheisyyttä. Mutta se läheisyyden-kaipuu-tunne ei häviä, vaikka makaisin poikaystäväni kainalossa ja hän silittäisi hiuksiani.

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei rakkaus voi vain loppua. Minä en ole ikinä lakannut rakastamasta ketään ex-poikaystävistä. Rakkaus tavallaan vain muuttuu; olisin hyvin surullinen, jos joku heistä kuolisi äkillisesti. Ehkä se onkin niin, että ihmiset kasvavat erilleen.

Ja jos tuntuu siltä, että rakkaus loppuu, onko se aina ollutkin vain ihastumista?
True love doesn't have happy endings, because true love never ends.

Jos nyt kuitenkin mietin, millaista elämäni olisi ilman poikaystävääni... Ensimmäiseksi mieleen tulee, etten voisi elää ilman häntä. Mutta hetken ajateltuani tarkemmin, ehkä elämää olisi vielä hänenkin jälkeen.

En kuitenkaan uskalla ottaa riskiä, että eroaisin. Jos olisikin ollut väärässä. En pärjäisikään ilman häntä. Jos haluaisinkin palata takaisin yhteen. Mitäs sitten? Ottaisiko hän enää minua edes takaisin?

Elämän pitäisi olla riskien ottamista ja aina pitäisi seurata sydäntä, mutta minulla järki voittaa...

Minua vain hämmentää ja ahdistaa. Pyöritän omaa yksityistä esitystä.

Diet Coke and Cupcake Dreams

1358kcal
Liikaa.

Olen vain muutamana päivänä nyt laskenut päivän kalorit. Tänään minun ei pitänyt masentaa itseäni, koska tiesin syöneeni paljon. Oli kuitenkin pakko. Olisi pitänyt jättää käymättä koulun jälkeen kaupungilla syömässä, olisi pitänyt olla syömättä jälkiruokaa ja illallakin ruisleipää eikä vaaleaa...

Huomiseksi on luvattu hyvää säätä. Menemme poikaystäväni kanssa rullaluistelmaan. Aion todellakin pistää itseni koville... Ei mitään lyhyttä ja helppoa lenkkiä! Hän meinaan myös kaavaili grilli- sekä leffailtaa... Ja sunnuntaina on äitienpäivä...
Kaloripainajainen.

Just an ordinary Monday

Tavallinen maanantai. Takana huonosti nukuttu yö. Aamulla nousee väärällä jalalla sängystä. Koulussa kaikki ottavat päähän ja tahtoo vain kotiin.

Laitan poikaystävälle viestiä. Olin unohtanut lukea saksan sanakokeeseen. Hän suuttuu siitä.

Laitan myöhemmin iltapäivällä viestiä. Itse olin jo paremmalla tuulella kuin aamulla. Heitin läpällä, että mennäänkö tapaamaan Antti Tuiskua. Hän ottaa sen tosissaan ja tiuskii takaisin.

Ajattelen, että antaa olla sitten.

Kirjoitan Facebookiin pitäväni leffailtaa. Hän tulee sinne vittuilemaan ja heittelemään lapsellisia kommenttejaan.

Poistan ne. Hän alkaa puhua minulle keskustelussa.

Hän sanoo, että olen pettänyt taas lupauksen. Rikkonut yhteisiä pelisääntöjä, koska olemme sopineet, että maanantaisin ei nähdä, koska yleensä se on huono päivä. Tänään minulla sattui olemaan hyvä päivä. Joten se oli vastoin sopimusta. Ja sitten sanon kuulemma, ettemme voi nähä koulujuttujen takia, mutta en kuitenkaan tee niitä. Minulla ei saa olla siis muuta elämää kuin koulu hänen lisäkseen. Käytän kuulemma koulujuttuja tekosyynä sille, etten haluaisi nähdä häntä enää niin usein.

Tänään, kerrankin, en ollut tehnyt mitään sen eteen, että ansaitsin hänen vittuilunsa!

Kai se on karma, joka kostaa tällä minulle kaikki pahat ajatukseni. 

VOI SAATANAN SAATANA TÄTÄ ELÄMÄÄ!

May Day brought all good old times to my mind

I'm not strong enough to resist the temptation
Always thinking someone else
even when you sleep next to me
This ring feels like a cage

I'm missing the time,
time when I used to be wild and free
Time, when I had a chance to do anything
Time, when I was single

Now I'm just bitter and chained to you