On jotenkin hyvin ontto olo. Enää ei tee mieli viettää niin paljon aikaa poikaystäväni kanssa. Ei tunnu niin pahalta olla erossa ja tänäänkin oli sellainen olo, että hän oli meillä liian pitkään.
Läheisyys ei tunnu enää samalta. Häntä katsellessa ei tule sitä fiilistä, että tuon kanssa tahdon viettää loppuelämäni. Myöskään suudelmat yms. ei enää tee perhosia vatsaan.
Kaipaan kyllä vielä läheisyyttä. Mutta se läheisyyden-kaipuu-tunne ei häviä, vaikka makaisin poikaystäväni kainalossa ja hän silittäisi hiuksiani.
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei rakkaus voi vain loppua. Minä en ole ikinä lakannut rakastamasta ketään ex-poikaystävistä. Rakkaus tavallaan vain muuttuu; olisin hyvin surullinen, jos joku heistä kuolisi äkillisesti. Ehkä se onkin niin, että ihmiset kasvavat erilleen.
Ja jos tuntuu siltä, että rakkaus loppuu, onko se aina ollutkin vain ihastumista?
True love doesn't have happy endings, because true love never ends.
Jos nyt kuitenkin mietin, millaista elämäni olisi ilman poikaystävääni... Ensimmäiseksi mieleen tulee, etten voisi elää ilman häntä. Mutta hetken ajateltuani tarkemmin, ehkä elämää olisi vielä hänenkin jälkeen.
En kuitenkaan uskalla ottaa riskiä, että eroaisin. Jos olisikin ollut väärässä. En pärjäisikään ilman häntä. Jos haluaisinkin palata takaisin yhteen. Mitäs sitten? Ottaisiko hän enää minua edes takaisin?
Elämän pitäisi olla riskien ottamista ja aina pitäisi seurata sydäntä, mutta minulla järki voittaa...
Minua vain hämmentää ja ahdistaa. Pyöritän omaa yksityistä esitystä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti