Poikaystäväni valehtelee minulle. Ilmekään ei värähdä ja ääni normaali. Vaikka tuijottaisin vihaisesti (osaan tehdä myös niin), hän pysyy täysin normaalina. Sitähän ajattelee, että hän puhuu totta. Itselläni on vain parempaa tietoa.
Tänään, kun hän valehteli - ei mistään isosta asiasta - mutta kuitenkin, teki niin mieli sanoa, että voi kultarakas, minä tiedän totuuden.
Mutta huomaan itse ajattelevani aina meidän hyviä hetkiä ja hänen hyviä puolia. Enkä voisi päästää ikinä irti hänestä. Tiedän viat, tiedän tulleeni kohdelluksi väärin, tiedän ansaitsevani parempaa. Mutta rakkaus saa katsomaan minut asiat sormien lävitse. Esimerkiksi kukaanhan ei siedä naistenhakkausta. Tai jokut hölmöt naiset kyllä, joihin minäkin kuulun. Koska luulen, että vaikka poikaystäväni löisi minua, antaisin silti anteeksi.
Saattaa olla, että annan liian helposti anteeksi, alistun liian helposti. Mutta tänään hän lupasi muuttua, olla vähemmän itsekäs ja kusipää, ajatella enemmän minua ja minun tunteitani...
0 kommenttia:
Lähetä kommentti