"Ole ilolla paha ihminen..."

Mieleni tekisi mieli kokeilla jotakin uutta. 

Tutustua uuteen ihmiseen.

Suudella tuntematonta henkilöä.

Hyväillä vierasta vartaloa.

Jakaa ajatuksia jonkun ei-niin-tutun ihmisen kanssa.

Katsoa, kun joku nukkuu.

Luonasi on parempi kuin kuilun reunalla

Riitelimme eilen taas poikaystäväni kanssa. Ja tänään saimme sovittua.
Nyt voisi kuvitella, että me vain riitelemme ja sovimme ilman mitään suurempaa draamaa tai ongelmia. Mutta ei se ole näin. Nyt meillä on menossa eräänlainen kriisivaihe. Tai siltä se tuntuu, koska riitoja on viime aikoina ollut useampia.
Eilisen jälkeen en enää ikinä tule kuitenkaan pitämään suhdettamme itsestäänselvyytenä.

Se tuntui siltä, kuin olisin ollut varpaisillani kuilun reunalla. Olin vain horjahduksen päässä putoamisesta.
Toisaalta tuntui siltä, kuin olisin ollut suurinpiirtein hapettomassa huoneessa. Vaikka kuinka haukoin henkeä, ilma ei tuntunut riittävän.
Ja vielä kolmanneksi tuntui siltä, kuin minua olisi puukotettu suoraan vatsaan. Ja puukkoa vedelty siinä edes takaisin. 
Olimme eron partaalla poikaystäväni kanssa. Hän oli kyllästynyt riitelyymme, ja niin olin minäkin. Hän sanoi, että meidän tulisi miettiä ratkaisuja, joilla riitelyn voisi lopettaa. Ja jos ratkaisuja ei keksittäisi, olisi jäljellä kaikistä ikävin vaihtoehto.

Tänään tapasimme. Mietimme vaihtoehtoja, mitä meillä olisi. Poikaystäväni ei tiennyt, mitä halusi. Purskahdin melkein itkuun - luulin, että peli on pelattu. Lähdimme kahvilasta ja hän toi minut kotiin. Koko matkan aikana emme puhuneet mitään. Sitten hän halusi tulla meille vielä hetkeksi.
Meillä hän halasi minua pitkään ja sanoi haluavansa yrittää vielä. Itkin pelkästä onnesta. Saimme sovittua ja päätimme todella yrittää. Yrittää olla aiheuttamatta riitoja ja muita ongelmia.

En enää oleta, että voin sanoa ja tehdä mitä haluan. Ei ole enää itsestäänselvyys, että hän antaisi minulle anteeksi kaikkien temppujeni jälkeen. Minä kuitenkin rakastan häntä ja haluan pitää hänet elämässäni.
Hän on elämäni mies. (Ainakin tällä hetkellä.)

My heart is a rainbow

Hän on kaunis. Hän on suloinen ja söpö. Haluaisin vain halailla häntä, pitää kädestä kiinni ja kertoa, että minä suojelen, minä olen tukenasi.
Mutta en voi tehdä niin. Seurustelen ja kiinnostus tuskin olisi molemminpuoleista...

Taas yksi ohimenevä ihastus.

Olisinpa minäkin sinkku.

Miten voikin olla taas näin turhautunut olo seurusteluun? Vaihtoehtoja on kaksi, opeteltava luottamaan tai päästää irti. Toisin sanoen umpikuja minulle.

Vaikka tiedän rikkovani suhdettani ja satuttavani poikaystävääni, en silti voi koskaan olla epäilemättä.
Luulen tämän johtuvan siitä, että emme ole kahta päivää pidempää aikaa olleet erossa toisistamme. Ja silloin kun emme näe, on koko ajan toinen mielessä. Sitä miettii, mitä hän tekee ja missä hän on nyt. Ja kauhuskenaariot iskevät tajuntaan. Tänään kun hän ei ole kanssani, hän on jonkun toisen kanssa.


Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään

Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin

Tiedän, että pärjään. Tiedän, että kyllä selviän.

"Okei kiva, olisit vittu suoraa sanonu et mun seura ei enää kiinnosta. Mä niin tiesin tän et ku peruskoulu loppuu sä oot se jota ei enää kiinnosta. Susta on tullu niin itsekäs paska. Okei sul on ***** ja onnittelut siitä koska tosiystäviä et varmasti tuu saamaan. Sit ku sulla ei oo enää ***** ehkä huomaat mitä oot elämälles tehny. Tai alat angstaa ja tapat ittes. Hyvää loppuelämää sulle vitun idiootti -.-"

Näin kirjoitti tänään minun yläasteaikainen paras ystävä minulle Facebookissa.

Koko riita sai alkunsa kyyditysongelmista hänen synttärijuhliinsa. Sitten hän alkoi haukkua minua ja poikaystävääni (*****). Lopuksi sain tuon viestin.

En ollut innoissani hänen syntymäpäiväjuhlista. En ole hänen kutsumiensa henkilöiden kaveri ja rahatilanteeni on todella huono. Suurin syy kuitenkin on, että välimme ovat muuttuneet. Emme ole enää niin kuin paita ja peppu. Olemme kasvaneet eri suuntiin ja saaneet uusia ystäviä. Elämäntilanteemme ovat muuttuneet. 

Ihmiset muuttuvat, elämäntilateet muuttuvat, ihmissuhteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat ja kasvavat erilleen. Sitä tapahtuu ja se on elämää. Se on vain pakko hyväksyä. Minulta ja tältä entiseltä ystävältäni olivat yhteiset kiinnostuksen kohteet hävinneet. Meillä ei ollut juteltavaa. Jokin, mikä meitä yhdisti, on vain kadonnut. Minä pystyin hyväksymään. Hän ilmeisesti ei.

Minulle on nyt oikeastaan aivan sama, sovimmeko vai emme. Meillä on ollut paljon riitoja ja meillä on nykyään niin erilaiset ystäväpiirit ja harrastukset. Meidän maailmat ei enää kohtaa.

Onko sisäinen kauneus vain rumien puhetta?

Miksi itse ei ikinä huomaa, kuinka kaunis tai komea ja kuinka hoikka ja sopivan kokoinen on? Kun joku kehuu, aina vähätellään, että "enhän minä, itse olet!" ja "höpö höpö, katso nyt näitäkin vatsamakkaroita".

Juttelimme koulussa kavereiden kanssa siitä, kuinka paljon paino nousisi, jos kahden kuukauden ajan joka päivä söisi yhden suklaalevyn. Eräs kavereistani sanoi, että jos liikkuisi, niin tuskin paljoa. Sanoin itse sitten, että minä en liiku juuri ollenkaan, joten minulla varmaan kerääntyisi painoa huimasti lisää. Tämä kaverini hieman ihmeissään mietti, että miten voin olla näin tikku, vaikka en juuri liiku ollenkaan.

Mielestäni en ole kovin tikku. Käyn joka aamu masentamassa itseäni vaa'alla. Teen ruokasuunnitelmia ja yritän olla syömättä - pystymättä kuitenkaan sitoutumaan niihin. Liikunnalla ja treenillä saisin varmaan itselleni kiinteät reidet, piukan pepun ja pyykkilautavatsan, mutta minulla ei ole motivaatiota ollenkaan. Joten sitten vain nälkiinnytän itseäni.

En ole myöskään omasta mielestäni kaunis. Iho on huono, huulet ovat kapeat ja hymyni on enemmän järkyttävä kuin valloittava. Olen lyhyt, rintani ovat pienet ja huomaamattomat. Hiukseni eivät ole koskaan hyvin. Vaatteni ovat vanhoja ja kuluneita, ja vaateyhdistelmäni olisivat jonkin muotimogulin mukaan vuosisadan pahimpia muotimokia.

Huolimatta siitä, mitä itse ajattelen, saan joka päivä kehuja. Olen kuulemma muun muassa kaunis, söpö, seksikäs, hoikka ja rintani käteensopivat.
Johtuuko tämä itsensä vähättely suomalaisesta kulttuurista? Onko itsensä vähättely tyypillistä käyttäytymistä meille, koska emme halua vaikuttaa itsekkäiltä?

Meidän jokaisen tulisi joka aamu peilin edessä kehua itseämme. "Olen kaunis." "Olen komea." "Olen seksikäs." Ja jokaiseen kehuun, jonka saamme, meidän tulisi sanoa "kiitos" eikä alkaa vähättelemään itseäme.
Auttaisiko se parantamaan itsetuntoamme? Ja koska ulkonäkö ei ole tärkeintä, vaan sisäinen kauneus, kehujen pitäisi ehkä kohdistua luonteenpiirteisiin eikä ulkonäköön. Olisi hienoa ja erilaista, jos joku sanoisikin tunnin jälkeen koulussa, että "voi vitsi, sä olet älykäs!". Sekin voisi omalla tavallaan kohottaa itsetuntoa. Ainakin se piristäisi päivää.

I wish I could save the world

Vaihdoin nyt sitten ulkoasuakin. Tekisi mieli myös keksiä blogilleni uusi nimi, mutta en tiedä, mikä sitä kuvaisi hyvin.

Ostin punaisen led-valosarjan huoneeseeni. Asetin sen seinälle sänkyni viereen. Siitä tulee niin ihana punainen tunnelmavalo ja lamputkin ovat söpöjä: kirkkaanpunaisia ja sydämen muotoisia.

En ole aikaisemmin elämässäni tuntenut, miten rankkaa jonkin tietäminen voi olla. Olen todellinen lasten ystävä. En voi sietää lasten huonoa kohtelua. Lapset ovat viattomia.
Viime yönä sain kuulla jotain todella rankkaa. Minulle hyvin läheinen ihminen on tullut lapsena huonosti kohdelluksi. Pienenä hänen äitinsä silloinen miesystävä löi häntä, nimitteli yms. Eräänkin kerran häneltä oli unohtunut avaimet kotiin. Hänen äitinsä miesystävä oli tullut avaamaan oven, mutta vetänytkin nenän edestä kiinni eikä ollut päästänyt sisään. Joten hän meni ystävälleen yöksi.
En voi tietää, miltä se on tuntunut. Voin vain kuvitella. Kodin pitäisi olla aina se paikka, jonne on tervetullut ja jossa olonsa voi tuntea turvalliseksi. Mitä hän olisi voinut tehdä 9-11-vuotiaana, jos ei olisi päässyt kenellekään ystävälleen yöksi? Hänen äitinsä oli silloin ollut yövuorossa töissä.

Tuollainen jättää jäljen ihmiseen enkä ymmärrä, miten siitä voi päästä ylitse. Hän kertoikin minulle, että siihen meni todella kauan. Tuntuu niin raskaalta kantaa tätä tietoa. Haluaisin auttaa, mutta mitä voin enää tehdä? Voin olla tukena ja kuuntelevana korvana. Se ei vain tunnu riittävältä.

Siinä me viime yönä makasimme vierekkäin ja itkimme yhdessä. 

Olen myös pettynyt, koska ensi kesän Lontoon kielimatka on peruutettu vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Toivottavasti saan tilalle yhtä hyvän matkan, kun huomenna soitan EF:lle. Lontooseen olisin kuitenkin eniten halunnut.

Love hurts, but sometimes it's a good hurt and it feels like I'm alive

Miksi on niin paljon helpompaa vaan kääntää katse pois, niellä kyyneleet ja valehdella,
että kaikki on hyvin?

Nyt ollaan niin syvällä tässä paskassa, että pää pysyy vain juuri ja juuri pinnalla.

Please, dear God, if you really are somewhere there
Release me from this pain, set me free
Let me come to you

Not good enough

Olen huono tyttöystävä. Ainahan olen sen tiennyt, mutta viime yönä se todistettiin taas.
En pystynyt olemaan riittävän hyvä, olin huono. Kykenemätön.

Olen myös tehnyt jotain väärää. Luin salaa tekstiviestejä. Mutta olen epäluuloinen enkä osaa luottaa.
Ja tämä epäluuloisuus, luottamuspula ja jatkuva kyseenalaistus tekee minulle vain vankilan.
Kuitenkin sain viesteistä luettua, että kumppanini jakaa ongelmansa ennemmin hyvän ystävänsä kanssa, joka on muuten tyttö, muttei minun kanssani.
Ehkä minulla on oikeus olla hieman epäluuloinen.
Minua saa epäillä kaikesta, mutta häntä ei. Ehkä ajattelen vääriä asioita, unelmoin ja näen unia vääristä asioista, mutta ne todellakin jäävät sille tasolle.

Masentaa.

36# Haluan tehdä jotakin täysin suunnittelematta ja murehtia seurauksista vasta sitten, kun niiden aika on.

Olen onnellinen.
Olen rakastunut.

Olen elossa.