Riitelimme eilen taas poikaystäväni kanssa. Ja tänään saimme sovittua.
Nyt voisi kuvitella, että me vain riitelemme ja sovimme ilman mitään suurempaa draamaa tai ongelmia. Mutta ei se ole näin. Nyt meillä on menossa eräänlainen kriisivaihe. Tai siltä se tuntuu, koska riitoja on viime aikoina ollut useampia.
Eilisen jälkeen en enää ikinä tule kuitenkaan pitämään suhdettamme itsestäänselvyytenä.
Se tuntui siltä, kuin olisin ollut varpaisillani kuilun reunalla. Olin vain horjahduksen päässä putoamisesta.
Toisaalta tuntui siltä, kuin olisin ollut suurinpiirtein hapettomassa huoneessa. Vaikka kuinka haukoin henkeä, ilma ei tuntunut riittävän.
Ja vielä kolmanneksi tuntui siltä, kuin minua olisi puukotettu suoraan vatsaan. Ja puukkoa vedelty siinä edes takaisin.
Olimme eron partaalla poikaystäväni kanssa. Hän oli kyllästynyt riitelyymme, ja niin olin minäkin. Hän sanoi, että meidän tulisi miettiä ratkaisuja, joilla riitelyn voisi lopettaa. Ja jos ratkaisuja ei keksittäisi, olisi jäljellä kaikistä ikävin vaihtoehto.
Tänään tapasimme. Mietimme vaihtoehtoja, mitä meillä olisi. Poikaystäväni ei tiennyt, mitä halusi. Purskahdin melkein itkuun - luulin, että peli on pelattu. Lähdimme kahvilasta ja hän toi minut kotiin. Koko matkan aikana emme puhuneet mitään. Sitten hän halusi tulla meille vielä hetkeksi.
Meillä hän halasi minua pitkään ja sanoi haluavansa yrittää vielä. Itkin pelkästä onnesta. Saimme sovittua ja päätimme todella yrittää. Yrittää olla aiheuttamatta riitoja ja muita ongelmia.
En enää oleta, että voin sanoa ja tehdä mitä haluan. Ei ole enää itsestäänselvyys, että hän antaisi minulle anteeksi kaikkien temppujeni jälkeen. Minä kuitenkin rakastan häntä ja haluan pitää hänet elämässäni.
Hän on elämäni mies. (Ainakin tällä hetkellä.)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti