"Vain särjetty voi tulla ehjäksi."

Elmer Diktoniuksen aforismi otsikkona. Enpä tiedä, tulevatko särjetyt koskaan ehjiksi.

Minut jätettiin. Suututtaa ja harmittaa. Sillä kerkesin rakastua. Hirveä ikävä. Tekisi mieli laittaa viestiä, kertoa mitä ajattelen. Mutta ylpeyteni ei anna periksi. (Ihme, että minulla on edes sellaista jäljellä. No, on yritettävä pitää kiinni vähästäkin itsekunnioituksesta.)

Suhteemme, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, oli hieman erikoislaatuinen. Hän oli eronnut ja hän asui (asuu) yhdessä eksänsä kanssa. He erosivat kolmisen kuukautta sitten eikä tämä nainen ole saanut muutettua pois. He nukkuivat samassa sängyssä. Mieheni kuitenkin väitti, etteivät he tee mitään ja minä luotin. Mielestäni minulla ei ollut syytä epäillä muuta. Ainakaan aluksi.

Nyt kun homma ei alkanut edistyä epäilyni heräsivät ja aloin olla kärsimätön. Miksi se remontti kestää niin kauan? Miksi et voi potkia muijaa pihalle?

Jos hän olisi oikeasti halunnut olla kanssani, hän olisi voinut eksänsä potkia pellolle. Jos se nainen olisi halunnut lähteä oikeasti, hän olisi sen jo tehnyt.

Olinpa taas tyhmä ja sinisilmäinen. 

Kyllähän hän minulle sanoi, että sitten kun kaikki "hässäkkä" on ohi, voimme yrittää, jos kumpikin haluamme. Niin varmaan, sitä päivää tuskin tulee. Ja jos tulee, olenko valmis ottamaan riskin?

Tuntuu, että viime aikoina kaikki miehet ovat vain pettäneet luottamukseni ja olleet muuta kuin ovat väittäneet.