Lisäyksenä eiliseen kirjoitukseen: Minä aina aloitan riidat. Minä haastan riitaa turhasta. Ja minä syytän aina poikaystävääni. Näin siis hänen mielestä.
Voisin varmaan vaihtaa blogini nimeksi "angstiblogi".
Nyt voin ihan rehellisesti sanoa, että on sitä paremminkin joskus mennyt. Eikä tässä ole muutamaan viikkoon kovin hyvin mennyt.
Minulla on pinna kireällä jatkuvasti. Hermot meinaa pienistäkin asioista pettää. Tänäänkin. Ja luultavasti suututin sillä rakkaani.
Rakkaani.
Kuulostaa tyhmältä, kuin hän ei olisi enää rakkaani.
En jaksa. En jaksa. En jaksa.
Yllättävää, miten paljon sitä katsoo kaikkea sormien läpi rakastuneena.
Tänäänkin melkein itkin poikaystävälleni, että en halua hänen jättävän minua. Kysyin, onko hän onnellinen kanssani. Hän vastasi myöntävästi ja yritin kysellä kiertelemällä tästä hänen ja hänen ystävänsä keskustelusta. Mutta huonoilla vastauksilla. Ne eivät olleet suoria vastauksia. Vaan hieman vältteleviä.
Olenko onnellinen vai onneton? Riippuvainen vai rakastunut?
Keskustelu, jossa A on poikaystäväni, B hänen ystävänsä ja C minä: B: Saitte ilmeisesi C:n kanssa sovittua? A: Juu, kaikki hyvin vaihteeks ja ens kerran jälkee meitä ei vissiin oo enää B: Kui? A: En jaksa enää tapella turhasta... B: Ihmettelen, miten oot jaksanu noinkin kuan A: Niin mäkin.. :/
Se niistä yöunista. Halusinkin mennä töihin väsyneenä.
Meillä ei ole poikaystäväni kanssa mennyt viime aikoina kovin hyvin. Ensimmäinen viikko Maltalta tuloni jälkeen meni jälleennäkemisen riemussa ohi hienosti, mutta siitä se alamäki on alkanut. Tai pikemmin ylämäki, eikös alamäkeen ole helppo kulkea? Kuitenkin.
Toisaalta en kuitenkaan ole varma, onko meillä mennyt huonosti vai vain minulla. En kuitenkaan tiedä enää, haluanko vielä "tässä iässä" sitoutua yhteen ihmiseen. Ystäväni sanoi minun jo sitoutuneen kihlauksella... Ja oikeassahan hän on. En ole aikaisemmin huomannut, että olisin sitoutumiskammoinen. Minun tekisi mieli heilastella ja panna menemään oikein huolella.
Tänään tein jotain, mitä olen aina vannottanut olevani tekemättä. Minulla ja ex-poikaystävälläni on ollut mielenkiintoisia keskusteluja parina viime päivänä ja tänään menin hänen luokseen kahville. Tiesin, mitä tulee tapahtumaan, tietoisesti hakeuduin hänen seuraansa. Me "vain" pussailimme, mutta oli se silti väärin. Tiesin sen olevan väärin. Ja silti olin mukana.
Läheisyys tuntui hyvältä. Toisen läheisyys. Siinä oli oudon helppoa olla. Meillä oli todella mukavaa, ihan noin yleisestikin. Oli mukava jutella pitkästä aikaan kunnolla. Meidän olisi alunalkaenkin pitänyt olla kavereita eikä ikinä seurustella. Hän on todella mukava tyyppi. Tänään kuitenkin huomasin, etten ainakaan halua palata hänen kanssaan enää yhteen.
Minulla ei ole varsinaisesti omantunnon tuskia. En koe suurta halua paljastaa poikaystävälleni tekoa. En halua ollenkaan. Minulla on itsesuojevaistoa sen verran. Ja jos en pysty tämän asian kanssa elämään, niin sitten lopetan suhteen jonkin verukkeen avulla. En halua satuttaa häntä, tieto lisää vain tuskaa.
Pelkään kuitenkin nyt, että tämä eksäni alkaa olettaa minun jättävän nykyiseni ja palaavani hänen kanssaan yhteen. Mitä en aio tehdä. Minun tarvitsisi jutella tästä hänen kanssaan.... En kuitenkaan halua loukata häntä, en halua, että hän ajattelee minun käyttäneen häntä hyväksi heikkona ja epätoivosena hetkenäni. Vaikka juuri niinhän minä tein, mutta häntäkään en halua satuttaa.
Eikä tästä saa muodostua tapaa. Ei salasuhdetta. Sen oli oltava vain tämä yksi kerta. Vaikka pelkään muuta.
Tiedän olevani heikko, epäreilu, itsekäs, valehtelija, pettäjä ja paha ihminen. Enkä ansaitse niin hienoa ihmistä kuin poikaystäväni on. Tarvitsee vain elää tämän asian kanssa. Unohtaa. En kyllä tiedä miten, tein melkein pahimman, mitä toiselle voi tehdä. Pahempaa olisi ollut, jos olisimme menneet sänkyyn asti.
Minun vaikea ymmärtää, mikä sai minut tekemään sen, mitä tein. Humalassa ja joku satunnainen henkilö, ymmärtäisin. Tietoisesti, selvinpäin ja ex-poikaystävä... Minulla viiraa päässä ja pahasti.
Pidin tänään töissä varmaan kolme kahvitaukoa. En edes juo kahvia. Muuta kuin krapula-aamuina. Jäätelökopissa oli +37 astetta lämmintä ja minä join kahvia.
Koska pääsin juttelemaan mukavan työkaverin kanssa. Ja me näemme taas huomenna. Ja minä jopa odotan aamuvuoroon menemistä siksi. Ja haluan tutustua häneen paremmin.
Toissapäivänä tulleessa Hämeen Sanomissa oli mielenkiintoisen mielipidekirjoitus. Kirjoittaja oli henkeen ja vereen heteromies, joka kommentoi sukupuolineutraalin avioliittolain aiheuttamaa kohua. Hänen mielestään naisten feminiiniset muodot ovat ainoa oikea sytyke miehelle. Heteroista ei kuulemma ole ollut kohua, mutta hän silti olettaa heidän olevan vielä valtaväestöä. Valtaväestöstä harvemmin on kohuja. Kirjoittaja oli sitä mieltä, että koska homot eivät ole valtaväestöä, he eivät ansaitse samoja oikeuksia. Ja samaan sakkiin kuuluvat tatuoidit ja lävistetyt - he ovat hänen mielestään tehneet itsestään paperia. Minne katosi vapaus ilmaista itseään? Ja lisäksi perustelisin tähän, etteiväthän kehitysvammaiset, sokeat tai kuurotkaan ole valtaväestöä, mutta heille kuuluvat samat oikeudet kuin mullekin ja vähän enemmän. Homofobian omaavat voivat pitää homoja epänormaaleina, vammaisina jne. Eli miksei heillä ole samoja oikeuksia?
Yhteiskunta on rakentunut kristillisten arvojen päälle. Mutta yhteiskunta kehittyy ja muuttuu. Suomi ei ole edes uskonnollinen maa verrattuna katolisiin maihin. Kuinka moni meistä joulu- ja rippikirkon lisäksi käy oikeasti edes kerran kuussa kirkossa? Saatika joka sunnuntai?
Kirkko ei ole mukana päättämässä laeista. Kirkon ei ole pakko vihkiä homopareja. Kirkon ei tarvitse sotkeutua koko juttuun mukaan. Perinteitä arvostaville ja prinsessahäistä unelmoivat saavat mennä kirkossa naimisiin unelmiensa miehen tai naisen kanssa. Me homot voimme mennä sitten maistraatissa. Kunhan meillä on kuitenkin sama mahdollisuus. Suomen laki ja evankelis-luterilainen kirkko pitäisi erottaa toisistaan. Kirkon näkökulma vaikuttaa osaan laiesta ja osaan ei. Se on kaikki tai ei mitään!
Kipinän tähän juttuun antoi Avoin kirje sukupuolineutraalin avioliiton vastustajille -kirjoitus. Kirjoittaja oli itse hetero, mutta kirjoitus oli hyvä ja siinä oli loistavat näkökulmat. Suututtaa tälläinen ja halusin tuoda omakin mielipiteeni asiaan. Voisin jauhaa tästä luultavasti loputtomiin.
Itse koen rakastuvani ihmiseen, en sukupuoleen. Eli lokeroisin itseni biseksuaaliksi. Ja koska tulevaisuudesta ei voi tietää, haluaisin yhtäläisen mahdollisuuden mennä naimisiin, olin sitten miehen tai naisen kanssa. Ja lapsista sama homma. Miehen kanssa voin hankkia ihan ihka oman ja synnyttää itse, mutta vaikka adoptoisin lapsen naispuolisoni kanssa lapsi, olisi silti oma ja rakastaisin sitä ihan yhtä paljon.
En usko, että lapsen on huonompi kahden miehen tai kahden naisen kanssa. Se riippuu enemmänkin kokonaisuudesta koti, millaista lapsen on olla ja millaiseksi hän kasvaa.
Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tämän. Me, aivan tavalliset ihmiset kuitenkin erilaisella mieltymyksellä, jatkamme taistelua tasa-arvosta ja meille kuuluvista oikeuksista. Itsehän allekirjoitin addressin, että en mene naimisiin ennen sukupuolineutraalia avioliittolakia. Uskon, että se tulee kymmenen vuoden sisään. Asenteet ovat jo melko hyvällä mallilla ja kansan painostus tämän asian hyväksi tulee kasvamaan. Ainakin, jos voi tämän hetkiseen tilanteeseen luottaa.
Muistan, kuinka tapasin poikaystäväni ensimmäistä kertaa. Muistan, kun hän haki minua ajelemaan ja vietimme sen jälkeen tiivisti aikaa yhdessä. Muistan ne muutaman ensimmäisen kuukauden perhoset, jotka olivat vatsassa aina kun häntä edes ajatteli.
Rakastan ihastumisen tunnetta. Lämpö täyttää koko kropan, vatsassa lentelee perhoset, poskia kuumottaa eikä kohteestaan saa silmiä irti. Ihastuksessa on vielä uutuudenviehätys tallella.
Kaverini on nyt tänään kertoillut uudesta tyttöystävästään. Olen hieman kateellinen hänelle. Kaipaan sitä ihastumisen tunnetta. Se on niin humalluttavaa. Ja on se tyttö todella kauniskin!
Kaipaisin vain jotain säpinää elämääni, jotain uutta.
