Toisinaan hävettää, kuinka heikko ja voimaton olen rakkauden edessä. Missä on itsekunnioitus?
Missä on voima sanoa "ei"?
Olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä, joka ei välitä muiden mielipiteistä, tekee mitä haluaa (jos se on äidille ok) ja sanoo asiat suoraan. Tuntuu, että olen kadottamassa itseni. Tai ehkä kasvamassa aikuiseksi.
Vaihdoin nimeä. Absoluuttinen nollapiste. Jos ei ajatella absoluuttista nollapistettä -273 celsiusasteena tai nollana kelvinasteena, se kuvaa minua hyvin.
Absoluuttinen = ehdoton, rajoittamaton, riippumaton. Ja sitten olen täydellinen nolla. Nollapiste. Viimeisin nolla, mikä voi olla.
Olen suorittaja ihmisiä. Minua kiinnostavien asioiden eteen jaksan nähdä vaivaa. Kuten rakkaus. Yritän todella, koko sydämelläni. Silti se ei tunnu aina riittävän. Epäonnistun.
Jos minä petän parisuhteessa, tullaanko minuakin pettämään?
Jos minä valehtelen, valehdellaanko minulle?
Jos minä luotan, luotetaanko minuun?
"Olen monta kertaa miettinyt, että ansaitsetko sinä minua."
Luulen tietäväni syyn, miksi olen pettänyt poikaystääväni. Kaksikin kertaa. Minä haluan tuntea itseni riittäväksi, hyväksi ja halutuksi parisuhteessa. Usein riitatilanteissa minusta on tehty syyllinen, olen ollut kaiken pahan alku ja juuri. Huono. Olen ollut huono, olen epäonnistunut. Kaipaan vain hyväksyntää. Olen halunnut ottaa selville, olenko jonkun muun mielestä haluttava, pystynkö iskemään jonkun toisen. Haluan, että minua pidetään hyvänä.
Minulla on todella vainoharhainen olo. Olen varma, että ystäväni ovat hylkäämässä minua yksi kerrallaan. Pelottaa. Tuntuu, etten voi luottaa keneenkään.
"Se, ketä eniten rakastaa,
se pahiten pettää."
