Miten ironista. Vihjaan biisin sanoilla, että poikaystäväni katsoo minua helpostikin suoraan silmiin ja silti valehtelee. Ja sitten tämä oma kultamussukkani kommentoi siihen, että "Olen katsonut sinua silmiin ja puhunut aina totta."
En tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa.
Minulla on täällä luonnoksissa muutama hyvä blogikirjoituksen alku. En ole kuitenkaan osannut lopettaa niitä, ajatukseni on seonnut tai katkennut tai ehkä olen itse ollut vain niin sekaisin.
Olen miettinyt elämää. Epäilen, etten edes omista elämää. Olen miettinyt, millaista minun elämäni pitäisi olla. Eikö minulla pitäisi olla paljon kavereita, minun kuuluisi pitää hauskaa ja juosta kukasta kukkaan, sekoilla ja nauttia elämästä. Olenhan vielä nuori ja ehkäpä parhaassa iässä. Siinä iässä, missä toteutetaan kaikki hullutukset.
Sen sijaan, että olisin villi ja vapaa, olen pääasiassa rauhallinen (en tee enää mitään hullua) ja kihloissa. Tuntuu, että tulevaisuudessa minua odottaa vain naimisiinmeno ja vauvat.
Ymmärsiväthän kaikki pointin? Pelkään, että minulta jää osa elämästä pois. Pelkään, että jotain tärkeää jää kokematta elämäntilanteeni takia.
En kuitenkaan uskalla muuttaa sitä suuntaan tai toiseen. Vaikka sydämeni ehkä haluaisikin.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti