And more than ever, I hope to never fall, where enough is not the same it was before

Pidin tänään töissä varmaan kolme kahvitaukoa. En edes juo kahvia. Muuta kuin krapula-aamuina. Jäätelökopissa oli +37 astetta lämmintä ja minä join kahvia.
Koska pääsin juttelemaan mukavan työkaverin kanssa. Ja me näemme taas huomenna. Ja minä jopa odotan aamuvuoroon menemistä siksi. Ja haluan tutustua häneen paremmin.

Teen taas väärin.

Jokainen on vähän homo

Toissapäivänä tulleessa Hämeen Sanomissa oli mielenkiintoisen mielipidekirjoitus. Kirjoittaja oli henkeen ja vereen heteromies, joka kommentoi sukupuolineutraalin avioliittolain aiheuttamaa kohua. Hänen mielestään naisten feminiiniset muodot ovat ainoa oikea sytyke miehelle. Heteroista ei kuulemma ole ollut kohua, mutta hän silti olettaa heidän olevan vielä valtaväestöä. Valtaväestöstä harvemmin on kohuja. Kirjoittaja oli sitä mieltä, että koska homot eivät ole valtaväestöä, he eivät ansaitse samoja oikeuksia. Ja samaan sakkiin kuuluvat tatuoidit ja lävistetyt - he ovat hänen mielestään tehneet itsestään paperia. Minne katosi vapaus ilmaista itseään? Ja lisäksi perustelisin tähän, etteiväthän kehitysvammaiset, sokeat tai kuurotkaan ole valtaväestöä, mutta heille kuuluvat samat oikeudet kuin mullekin ja vähän enemmän. Homofobian omaavat voivat pitää homoja epänormaaleina, vammaisina jne. Eli miksei heillä ole samoja oikeuksia?

Yhteiskunta on rakentunut kristillisten arvojen päälle. Mutta yhteiskunta kehittyy ja muuttuu. Suomi ei ole edes uskonnollinen maa verrattuna katolisiin maihin. Kuinka moni meistä joulu- ja rippikirkon lisäksi käy oikeasti edes kerran kuussa kirkossa? Saatika joka sunnuntai?
Kirkko ei ole mukana päättämässä laeista. Kirkon ei ole pakko vihkiä homopareja. Kirkon ei tarvitse sotkeutua koko juttuun mukaan. Perinteitä arvostaville ja prinsessahäistä unelmoivat saavat mennä kirkossa naimisiin unelmiensa miehen tai naisen kanssa. Me homot voimme mennä sitten maistraatissa. Kunhan meillä on kuitenkin sama mahdollisuus. Suomen laki ja evankelis-luterilainen kirkko pitäisi erottaa toisistaan. Kirkon näkökulma vaikuttaa osaan laiesta ja osaan ei. Se on kaikki tai ei mitään!

Kipinän tähän juttuun antoi Avoin kirje sukupuolineutraalin avioliiton vastustajille -kirjoitus. Kirjoittaja oli itse hetero, mutta kirjoitus oli hyvä ja siinä oli loistavat näkökulmat. Suututtaa tälläinen ja halusin tuoda omakin mielipiteeni asiaan. Voisin jauhaa tästä luultavasti loputtomiin.
Itse koen rakastuvani ihmiseen, en sukupuoleen. Eli lokeroisin itseni biseksuaaliksi. Ja koska tulevaisuudesta ei voi tietää, haluaisin yhtäläisen mahdollisuuden mennä naimisiin, olin sitten miehen tai naisen kanssa. Ja lapsista sama homma. Miehen kanssa voin hankkia ihan ihka oman ja synnyttää itse, mutta vaikka adoptoisin lapsen naispuolisoni kanssa lapsi, olisi silti oma ja rakastaisin sitä ihan yhtä paljon.
En usko, että lapsen on huonompi kahden miehen tai kahden naisen kanssa. Se riippuu enemmänkin kokonaisuudesta koti, millaista lapsen on olla ja millaiseksi hän kasvaa.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tämän. Me, aivan tavalliset ihmiset kuitenkin erilaisella mieltymyksellä, jatkamme taistelua tasa-arvosta ja meille kuuluvista oikeuksista. Itsehän allekirjoitin addressin, että en mene naimisiin ennen sukupuolineutraalia avioliittolakia. Uskon, että se tulee kymmenen vuoden sisään. Asenteet ovat jo melko hyvällä mallilla ja kansan painostus tämän asian hyväksi tulee kasvamaan. Ainakin, jos voi tämän hetkiseen tilanteeseen luottaa.

Se tunne, kun tajuaa miten vähän sinuun luotetaan.

Se tunne, kun tajuaa toimineensa väärin.
Se tunne, kun poikaystäväni saa oloni tuntumaan itsekkäältä.
Se tunne, kun voisin vaipua maan alle.

Learn to walk way. Moving is simple. It's what you left behind that makes it difficult.

Muistan, kuinka tapasin poikaystäväni ensimmäistä kertaa. Muistan, kun hän haki minua ajelemaan ja vietimme sen jälkeen tiivisti aikaa yhdessä. Muistan ne muutaman ensimmäisen kuukauden perhoset, jotka olivat vatsassa aina kun häntä edes ajatteli.

Rakastan ihastumisen tunnetta. Lämpö täyttää koko kropan, vatsassa lentelee perhoset, poskia kuumottaa eikä kohteestaan saa silmiä irti. Ihastuksessa on vielä uutuudenviehätys tallella.

Kaverini on nyt tänään kertoillut uudesta tyttöystävästään. Olen hieman kateellinen hänelle. Kaipaan sitä ihastumisen tunnetta. Se on niin humalluttavaa. Ja on se tyttö todella kauniskin!

Kaipaisin vain jotain säpinää elämääni, jotain uutta. 

Restless heart syndrome

Miten ironista. Vihjaan biisin sanoilla, että poikaystäväni katsoo minua helpostikin suoraan silmiin ja silti valehtelee. Ja sitten tämä oma kultamussukkani kommentoi siihen, että "Olen katsonut sinua silmiin ja puhunut aina totta."

En tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa.

Minulla on täällä luonnoksissa muutama hyvä blogikirjoituksen alku. En ole kuitenkaan osannut lopettaa niitä, ajatukseni on seonnut tai katkennut tai ehkä olen itse ollut vain niin sekaisin.

Olen miettinyt elämää. Epäilen, etten edes omista elämää. Olen miettinyt, millaista minun elämäni pitäisi olla. Eikö minulla pitäisi olla paljon kavereita, minun kuuluisi pitää hauskaa ja juosta kukasta kukkaan, sekoilla ja nauttia elämästä. Olenhan vielä nuori ja ehkäpä parhaassa iässä. Siinä iässä, missä toteutetaan kaikki hullutukset.
Sen sijaan, että olisin villi ja vapaa, olen pääasiassa rauhallinen (en tee enää mitään hullua) ja kihloissa. Tuntuu, että tulevaisuudessa minua odottaa vain naimisiinmeno ja vauvat.

Ymmärsiväthän kaikki pointin? Pelkään, että minulta jää osa elämästä pois. Pelkään, että jotain tärkeää jää kokematta elämäntilanteeni takia.

En kuitenkaan uskalla muuttaa sitä suuntaan tai toiseen. Vaikka sydämeni ehkä haluaisikin.

Well that's alright because I love the way you lie

En tosiaan ehtinyt Maltalla tänne kirjoittelemaan. Meillä oli todella tiukka aikataulu ja paljon aktiviteetteja. Ainakin oli jotakin tekemistä. Tekeminen helpotti sopeutumista. Koti-ikävä nimittäin todella vaivasi minua muutamana ensimmäisenä päivänä.

Arkipäivisin aamulla oli koulua. Iltapäivän ja illan ohjelmat vaihtelivat. Kulttuurivierailuja, keilausta, uintia & auringonottoa, shoppailua, vapaa-aikaa, discoilua...
Koulussa kuuluin "parhaimpaan" ryhmään. Opiskelimme ensimmäisellä tunnilla kielioppiasioita ja sanastoa ja toisella tunnilla yleensä keskityimme puhumiseen.
Retket olivat kivoja. Vierailimme Gozo- ja Comino-saarilla, pääkaupungissa Valletassa, entisessä pääkaupungissa ja nykyään Silent Citynä tunnetussa Mdinassa, shoppailuun keskittyneessä Sliemassa ja Blue Grotossa, jossa tutustuimme erilaisiin luoliin.
Rantoja oli hyvin vähän - ainakaan kunnollisia. Meidän lähellä oli kuitenkin ihan hyvä, vaikkakin hieman pieni, hiekkaranta. Rannikko Maltalla oli pääasiassa kallioista.
EF-discot olivat aluksi OK. Vaahtobileetkin olivat mielenkiintoinen kokemus. Musiikki oli kuitenkin 2000-luvun alkupuolen discohittejä ja ne soitettiin niin loppuun. Discoissa ja bileissä soi aina samat biisit. Se oli melko tylsää.

Ruoka oli ihan hyvää. Aamupalaksi oli täysin valkoista paahtoleipää, hilloa, mehua ja teetä. Sain onneksi isäntäperheessäni margariinia leivälle. Lunchpack oli sämpylä, hedelmä ja vesipullo. Ennen iltaruokaa, joka oli noin kuuden aikaan, tuli todellakin nälkä! Illallisruoka oli melko samankaltaista kuin Suomessa. Mausteet ja valmistustavat hieman poikkesivat.

Isäntäperheeseeni kuului isä John, äiti Maria ja heidän kaksi tytärtä Rebekah, 10, ja Rachel, 8. Etenkin Maria oli todella mukava! Perhe oli rento ja auttavainen. He pitivät minusta hyvää huolta. Minulla oli iso ja tilava huone, oma kylpyhuone ja parveke. Toinen suomalainen tyttö ei tullutkaan kurssille, joten asuin aluksi yksin. Vajaan viikon jälkeen huoneeseeni tuli toinen kielikurssilainen, saksalainen Miriam.

Sain uusia ystäviä. Heitä tulen tuskin unohtamaan! Meillä oli todella hauskaa suurimman osan ajasta.
Liiderimmekin olivat mukavia. Vaikka aikamoisia kontrollifriikkejä ja hieman liian tiukkoja. Paikallinen liiderimme sen sijaan oli oikea unelma... Häntä en ainakaan tule unohtamaan! Malcolm oli mukava, rento ja todella hyvännäköinen.... Hänen kanssaan oli helppo jutella. Ja oli meillä, tai ainakin minulla, pientä silmäpeliä. Mutta hän kohteli kaikkia tyttöjä samalla tavalla - oli kaikille ihana ja huomaavainen. Eli merkityksetöntä hauskanpitoa.

Olin yllättynyt, miten en ollut huolissani siitä, miten Suomessa asiat menevät. En pelännyt poikaystäväni pettäväni minua. Se oli suurin pelkoni. Ja vaikka hän oli molempina viikonloppuina juomassa, kun olin poissa, luotin oudon paljon. Tiesin vain, ettei hän tekesi mitään. En usko hänen tehneen. Vaikka hän tapasi tätä erästä ystävätyttöänsä, josta ei ole ikinä kertonut minulle... (Kyllä, Facebookista saa paljon selville asiota.)

Kaikista pettynein olin siihen, kuinka huonosti poikaystäväni tuntee minut vajaan vuoden jälkeen. Hän oli väittänyt ystävilleen, että minä saan huonosti kavereita. Väärin. Olen sosiaalinen eikä suhteiden luominen ole minulle ongelma. Olin kuulemma sanonut, että isäntäperheen lapset ja isä ovat kamalia. Väärin. Lapset olivat hiljaisia, eivät puhuneet minulle enkä tämän Johninkaan kanssa paljoa puhunut. Häntä näinkin myös harvoin.

Sitten ihana poikaystäväni on löytänyt uuden henkilön, kenelle avautua minusta. Tämä henkilö on tällä kertaa hyvä ystäväni... Joten hänellä on poikastäväni ja minun kantani asiaan. Hän ei ehkä niele purematta kaikkea paskaa, mitä poikaystäväni suustaan suoltaa. Toisin kuin he, jotka eivät tunne minua.

I may be annoying bitch,
but at least I'm good at it. 


Just gonna stand there and watch me burn
Well that's alright because I like the way it hurts
Just gonna stand there and hear my cry
Well that's alright because I love the way you lie
Love the way you lie

Seuraavat kaaottiset kolme päivää

En voi käsittää, miten aika on kulunut niin nopeasti! Keskiviikkona olisi lähtö Maltalle ja puuttuu vaikka mitä! Kopiot tärkeistä papereista, passikuvat, adateri, aurinkorasvat & muut voiteet, matkarahat ja niin edelleen.
Jännittää ihan hulluna! Vaikea uskoa, että pian se on lähdettävä! Seuraavat päivät ennen lähtöä kuluvat kaaoottisissa tunnelmissa. Pakkailua, viime hetken ostoksia ja kavereille soittelua ja heidän näkemistä.

Vaikea uskoa, että huomenna ei myöskään tarvitse mennä kouluun. Voi nukkua pitkään ja olla huolehtimatta mistään.
Päättäreitä vietettiin eilen. Keskiarvo ensimmäisen lukio vuoden jälkeen on ihan hyvä, pyöristettynä 8,8. Kaikki pelottelivat lukiolla, mutta loppujen lopuksi se ei ole niin vaikeaa!

Minun piti vetää eilen perseet ollalle, pitää hauskaa ja sekoilla kunnolla. Mutta miksihän aina ne suunnitelmat kusevat? Alku lähti hyvin käytiin. Oli mukavaa ynnä muuta sellaista. Kymmenen jälkeen alkoi tuulemaan kunnolla ja tulemaan kylmä. Poikaystäväni mennä viipotti missä sattui ja minä istuin paikallani ja vahdin hänen kalja lavaansa ja reppua... Sattumoisin hän myös humalaspäissään halaili vieraita muijia. Jostain syystä omat juomafiilikset sitten katosivat.. Olin jo yhdentoista aikaan valmis lähtemään kotiin. Onneksi poikaystäväni ilman suurempaa tappelua suostui lähtemään nukkumaan. Ja vaikka ei olisi suostunutkaan lähtemään, olisin mennyt sitten yksin.

Tänään koin pienen hämmennyksen. Tämä entinen ihastukseni on nykyään hyvä ystävä poikaystäväni kanssa. Missä välissä niin on päässyt käymään? Enkä pidä asiasta yhtään! Poikaystäväni tietää nykyään, kenestä silloin harha-askeleeni aikaan olin kiinnostunut. Ja hän on tämän henkilön kaveri nyt.

Olen epäluuloinen. Huolettaa jättää poikaystäväni tänne kahdeksi viikoksi ilman minun valvovaa silmää. Minä valitan, kun hän ei luota minuun, joten olisi vähintäänkin kohtuullista, että itse luottasin. Mutta valheiden ja salailun jälkeen, tuntuu mahdottomalta. Koska en ole Suomessa, en voi koko ajan viestitellä enkä soitella ja olla perillä, missä hän menee.

Ehkä kuitenkin nautin matkastani kunnolla ja pidän siellä hauskaa. Ajattelin lähteä sillä asenteella, että mitä tapahtuu Maltalla, jää Maltalle. Ei turhia stressejä. Koska poikaystäväni ajattelee kuitenkin, että mitä tapahtuu kun tyttöystävä on poissa, jää kertomatta.

Päivitystä viimeistään ensi viikolla Maltalta! :-)