Restless heart syndrome

Miten ironista. Vihjaan biisin sanoilla, että poikaystäväni katsoo minua helpostikin suoraan silmiin ja silti valehtelee. Ja sitten tämä oma kultamussukkani kommentoi siihen, että "Olen katsonut sinua silmiin ja puhunut aina totta."

En tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa.

Minulla on täällä luonnoksissa muutama hyvä blogikirjoituksen alku. En ole kuitenkaan osannut lopettaa niitä, ajatukseni on seonnut tai katkennut tai ehkä olen itse ollut vain niin sekaisin.

Olen miettinyt elämää. Epäilen, etten edes omista elämää. Olen miettinyt, millaista minun elämäni pitäisi olla. Eikö minulla pitäisi olla paljon kavereita, minun kuuluisi pitää hauskaa ja juosta kukasta kukkaan, sekoilla ja nauttia elämästä. Olenhan vielä nuori ja ehkäpä parhaassa iässä. Siinä iässä, missä toteutetaan kaikki hullutukset.
Sen sijaan, että olisin villi ja vapaa, olen pääasiassa rauhallinen (en tee enää mitään hullua) ja kihloissa. Tuntuu, että tulevaisuudessa minua odottaa vain naimisiinmeno ja vauvat.

Ymmärsiväthän kaikki pointin? Pelkään, että minulta jää osa elämästä pois. Pelkään, että jotain tärkeää jää kokematta elämäntilanteeni takia.

En kuitenkaan uskalla muuttaa sitä suuntaan tai toiseen. Vaikka sydämeni ehkä haluaisikin.

Well that's alright because I love the way you lie

En tosiaan ehtinyt Maltalla tänne kirjoittelemaan. Meillä oli todella tiukka aikataulu ja paljon aktiviteetteja. Ainakin oli jotakin tekemistä. Tekeminen helpotti sopeutumista. Koti-ikävä nimittäin todella vaivasi minua muutamana ensimmäisenä päivänä.

Arkipäivisin aamulla oli koulua. Iltapäivän ja illan ohjelmat vaihtelivat. Kulttuurivierailuja, keilausta, uintia & auringonottoa, shoppailua, vapaa-aikaa, discoilua...
Koulussa kuuluin "parhaimpaan" ryhmään. Opiskelimme ensimmäisellä tunnilla kielioppiasioita ja sanastoa ja toisella tunnilla yleensä keskityimme puhumiseen.
Retket olivat kivoja. Vierailimme Gozo- ja Comino-saarilla, pääkaupungissa Valletassa, entisessä pääkaupungissa ja nykyään Silent Citynä tunnetussa Mdinassa, shoppailuun keskittyneessä Sliemassa ja Blue Grotossa, jossa tutustuimme erilaisiin luoliin.
Rantoja oli hyvin vähän - ainakaan kunnollisia. Meidän lähellä oli kuitenkin ihan hyvä, vaikkakin hieman pieni, hiekkaranta. Rannikko Maltalla oli pääasiassa kallioista.
EF-discot olivat aluksi OK. Vaahtobileetkin olivat mielenkiintoinen kokemus. Musiikki oli kuitenkin 2000-luvun alkupuolen discohittejä ja ne soitettiin niin loppuun. Discoissa ja bileissä soi aina samat biisit. Se oli melko tylsää.

Ruoka oli ihan hyvää. Aamupalaksi oli täysin valkoista paahtoleipää, hilloa, mehua ja teetä. Sain onneksi isäntäperheessäni margariinia leivälle. Lunchpack oli sämpylä, hedelmä ja vesipullo. Ennen iltaruokaa, joka oli noin kuuden aikaan, tuli todellakin nälkä! Illallisruoka oli melko samankaltaista kuin Suomessa. Mausteet ja valmistustavat hieman poikkesivat.

Isäntäperheeseeni kuului isä John, äiti Maria ja heidän kaksi tytärtä Rebekah, 10, ja Rachel, 8. Etenkin Maria oli todella mukava! Perhe oli rento ja auttavainen. He pitivät minusta hyvää huolta. Minulla oli iso ja tilava huone, oma kylpyhuone ja parveke. Toinen suomalainen tyttö ei tullutkaan kurssille, joten asuin aluksi yksin. Vajaan viikon jälkeen huoneeseeni tuli toinen kielikurssilainen, saksalainen Miriam.

Sain uusia ystäviä. Heitä tulen tuskin unohtamaan! Meillä oli todella hauskaa suurimman osan ajasta.
Liiderimmekin olivat mukavia. Vaikka aikamoisia kontrollifriikkejä ja hieman liian tiukkoja. Paikallinen liiderimme sen sijaan oli oikea unelma... Häntä en ainakaan tule unohtamaan! Malcolm oli mukava, rento ja todella hyvännäköinen.... Hänen kanssaan oli helppo jutella. Ja oli meillä, tai ainakin minulla, pientä silmäpeliä. Mutta hän kohteli kaikkia tyttöjä samalla tavalla - oli kaikille ihana ja huomaavainen. Eli merkityksetöntä hauskanpitoa.

Olin yllättynyt, miten en ollut huolissani siitä, miten Suomessa asiat menevät. En pelännyt poikaystäväni pettäväni minua. Se oli suurin pelkoni. Ja vaikka hän oli molempina viikonloppuina juomassa, kun olin poissa, luotin oudon paljon. Tiesin vain, ettei hän tekesi mitään. En usko hänen tehneen. Vaikka hän tapasi tätä erästä ystävätyttöänsä, josta ei ole ikinä kertonut minulle... (Kyllä, Facebookista saa paljon selville asiota.)

Kaikista pettynein olin siihen, kuinka huonosti poikaystäväni tuntee minut vajaan vuoden jälkeen. Hän oli väittänyt ystävilleen, että minä saan huonosti kavereita. Väärin. Olen sosiaalinen eikä suhteiden luominen ole minulle ongelma. Olin kuulemma sanonut, että isäntäperheen lapset ja isä ovat kamalia. Väärin. Lapset olivat hiljaisia, eivät puhuneet minulle enkä tämän Johninkaan kanssa paljoa puhunut. Häntä näinkin myös harvoin.

Sitten ihana poikaystäväni on löytänyt uuden henkilön, kenelle avautua minusta. Tämä henkilö on tällä kertaa hyvä ystäväni... Joten hänellä on poikastäväni ja minun kantani asiaan. Hän ei ehkä niele purematta kaikkea paskaa, mitä poikaystäväni suustaan suoltaa. Toisin kuin he, jotka eivät tunne minua.

I may be annoying bitch,
but at least I'm good at it. 


Just gonna stand there and watch me burn
Well that's alright because I like the way it hurts
Just gonna stand there and hear my cry
Well that's alright because I love the way you lie
Love the way you lie

Seuraavat kaaottiset kolme päivää

En voi käsittää, miten aika on kulunut niin nopeasti! Keskiviikkona olisi lähtö Maltalle ja puuttuu vaikka mitä! Kopiot tärkeistä papereista, passikuvat, adateri, aurinkorasvat & muut voiteet, matkarahat ja niin edelleen.
Jännittää ihan hulluna! Vaikea uskoa, että pian se on lähdettävä! Seuraavat päivät ennen lähtöä kuluvat kaaoottisissa tunnelmissa. Pakkailua, viime hetken ostoksia ja kavereille soittelua ja heidän näkemistä.

Vaikea uskoa, että huomenna ei myöskään tarvitse mennä kouluun. Voi nukkua pitkään ja olla huolehtimatta mistään.
Päättäreitä vietettiin eilen. Keskiarvo ensimmäisen lukio vuoden jälkeen on ihan hyvä, pyöristettynä 8,8. Kaikki pelottelivat lukiolla, mutta loppujen lopuksi se ei ole niin vaikeaa!

Minun piti vetää eilen perseet ollalle, pitää hauskaa ja sekoilla kunnolla. Mutta miksihän aina ne suunnitelmat kusevat? Alku lähti hyvin käytiin. Oli mukavaa ynnä muuta sellaista. Kymmenen jälkeen alkoi tuulemaan kunnolla ja tulemaan kylmä. Poikaystäväni mennä viipotti missä sattui ja minä istuin paikallani ja vahdin hänen kalja lavaansa ja reppua... Sattumoisin hän myös humalaspäissään halaili vieraita muijia. Jostain syystä omat juomafiilikset sitten katosivat.. Olin jo yhdentoista aikaan valmis lähtemään kotiin. Onneksi poikaystäväni ilman suurempaa tappelua suostui lähtemään nukkumaan. Ja vaikka ei olisi suostunutkaan lähtemään, olisin mennyt sitten yksin.

Tänään koin pienen hämmennyksen. Tämä entinen ihastukseni on nykyään hyvä ystävä poikaystäväni kanssa. Missä välissä niin on päässyt käymään? Enkä pidä asiasta yhtään! Poikaystäväni tietää nykyään, kenestä silloin harha-askeleeni aikaan olin kiinnostunut. Ja hän on tämän henkilön kaveri nyt.

Olen epäluuloinen. Huolettaa jättää poikaystäväni tänne kahdeksi viikoksi ilman minun valvovaa silmää. Minä valitan, kun hän ei luota minuun, joten olisi vähintäänkin kohtuullista, että itse luottasin. Mutta valheiden ja salailun jälkeen, tuntuu mahdottomalta. Koska en ole Suomessa, en voi koko ajan viestitellä enkä soitella ja olla perillä, missä hän menee.

Ehkä kuitenkin nautin matkastani kunnolla ja pidän siellä hauskaa. Ajattelin lähteä sillä asenteella, että mitä tapahtuu Maltalla, jää Maltalle. Ei turhia stressejä. Koska poikaystäväni ajattelee kuitenkin, että mitä tapahtuu kun tyttöystävä on poissa, jää kertomatta.

Päivitystä viimeistään ensi viikolla Maltalta! :-)

Rakkaus sokeuttaa.

Poikaystäväni valehtelee minulle. Ilmekään ei värähdä ja ääni normaali. Vaikka tuijottaisin vihaisesti (osaan tehdä myös niin), hän pysyy täysin normaalina. Sitähän ajattelee, että hän puhuu totta. Itselläni on vain parempaa tietoa.

Tänään, kun hän valehteli - ei mistään isosta asiasta - mutta kuitenkin, teki niin mieli sanoa, että voi kultarakas, minä tiedän totuuden.

Mutta huomaan itse ajattelevani aina meidän hyviä hetkiä ja hänen hyviä puolia. Enkä voisi päästää ikinä irti hänestä. Tiedän viat, tiedän tulleeni kohdelluksi väärin, tiedän ansaitsevani parempaa. Mutta rakkaus saa katsomaan minut asiat sormien lävitse. Esimerkiksi kukaanhan ei siedä naistenhakkausta. Tai jokut hölmöt naiset kyllä, joihin minäkin kuulun. Koska luulen, että vaikka poikaystäväni löisi minua, antaisin silti anteeksi.

Saattaa olla, että annan liian helposti anteeksi, alistun liian helposti. Mutta tänään hän lupasi muuttua, olla vähemmän itsekäs ja kusipää, ajatella enemmän minua ja minun tunteitani...

Fuck it all, fuck this world!

Minulle aina sanotaan, että minä olen hallitseva ja määräilevä. Mitä se sitten on, kun en enää itse saisi päättää, mitä päivitän tilaani Facebookiin?

En saisi kuulemma poikaystäväni mielestä laittaa lyriikoita sinne, ellen tarkoita niillä jotain. Koska minun pitää ajatella, mitä muut ajattelevat minun tilapäivityksestä. Ihan kuin minua voisi vähempää kiinnostaa, mitä muut ajattelevat! Ja jos jotakuta kiinnostaa, mitä tilapäivitykseni tarkoittaa, niin sitten tulee vain kysymään! Että voi hermot taas mennä!

En taaskaan tiedä, miten pärjään. Poikaystäväni meni juhlimaan perjantaina baariin synttäreitään. Olin murehtinut koko baarireissua jo viikkoja etukäteen, vielä perjantai-iltanakin. Vaikka hän lupasi tulla kotiin juuri silloin, kun minä häntä haen. No, menin illalla ystävälleni, eikä tuntunutkaan niin kamalalta, että hän oli siellä baarissa. Hän ei ollut pahasti humalassa, kun hain häntä eikä hän ollut myöhään.
Mutta nyt kun hän on lähdössä ensi perjantaina uudestaan, ajatus tuntuu maailman kaatavalta.

En pärjää tämä omistavuuden kanssa. Aivan kuin tästä ei tulisi mitään.

It's gonna be amazing!

Muistan, kuinka joulukuun lopulla minulle varattiin kielimatka Lontooseen.
Joka ei sitten toteutunutkaan (muistan myös sen karvaan pettymyksen).
No, tilallehan tuli siis Malta ja nyt lähtöön on enää kaksi viikkoa! Aivan uskomatonta. Vajaa viisi kuukautta on kulunut niin nopeasti. Silloin tuntui, että reissuun on vaikka kuinka aikaa ja nyt tulee valmisteluissa kiire!

Tänään kävin ostamassa hieman kesävaatteita. Sain tänään myös tietää isäntäperheeni tiedot. Asun Maria Pia -nimisen naisen kanssa. Hän asuu Pembrokessa, muutaman kilometrin(?) päässä St. Julian'sista, missä kielimatka järjestetään. Laitoin hänelle juuri sähköpostia. Ajattelin, että on ehkä kohteliasta olla etukäteen yhteydessä. En tiedä, onko sillä sitten kuitenkaan mitään merkitystä.

Alkaa jo hieman olemaan matkakuumetta ja -jännitystä!

Life is full of choices

Riitelimme viime suununtaina poikaystäväni kanssa kunnolla ja totesin sitten, että nyt riittää. En jaksa enää. Kuitenkin heti kaduin sitä, laitoin viestiä, että voidaanko vielä jutella huomenna. Kerroin tarvitsevani miettimisaikaa. No, koitin saada ajatuksiani muualle lukemalla kirjaa. Ja siinä kirjaa lukiessani tajusin (luulin ainakin tajunneeni), että hänen kanssaanhan minä haluan olla. Soitin sitten, että voitaisiinko jutella ja sopia tämä juttu ja niin edelleen.

Pitkän keskustelun jälkeen juttu selvisi molempien eduksi(?). Päätimme jatkaa yhdessä.
Mutta enää en ole varma, teinkö sittenkään oikean päätöksen.

Olisiko minun pitänyt miettiä kauemmin? Etten olisi soittanut heti ensimmäisen ikävänpuuskan koittaessa. Vaan olisin päivän, kaksi pohtinut, haluanko todella vielä olla hänen kanssaan.

Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Onhan sitä ennenkin erottu ja jääty henkiin ja elämä on alkanut alusta. Olen koittanut miettiä, millaista elämäni olisi ja tulisi olemaan, jos olisimme eronneet.
En tiedä, olisinko ehkä nauttinutkin vapaudesta suruajan jälkeen?